Kun rahat ovat tiukalla eikä tulosta tule, tulee säästää jostain. On mielenkiintoista seurata, miten organisaatioissa toimitaan. Etupäässä suurin menoerä on henkilöstökustannukset. Niinpä niistä säästetään. Usein säästöt kohdistuvat sinne, missä raha tehdään eli tuotantoon ja sinne, missä työ tehdään eli ruohonjuuri tasolle. Tämä näkyy niin bisnespuolella kuin urheilussakin.
Karrikoiden voisi tilannetta kuvata linnan ja linnan herran avulla: kun linna on rakennettu, linnan herra ei hevillä linnastaan luovu. Jos rahat loppuvat, kansa kärsii, ei linnan herra, vaikka linna olisi alun perin rakennettu itse kansaa varten.
Miten tämä on mahdollista?
On inhimillistä, että ihminen ei mielellään luovu saavutetuista eduista. Niiden eteen on kuitenkin tehty paljon työtä. Saavutetuilla eduilla on pitkä ja joskus jopa verinen historia. Joskus ne edustavat arvoja, identiteettiä ja tiettyä eetosta, eivät pelkästään taloudellisia etuja.
Yhtä inhimillistä on pitää kiinni omasta asemasta. Linnan herrana näkee (tai ainakin kuvittelee näkevänsä), mitä kohti mennään ja toisaalta, mikäli linnan herra jättäisi paikkansa, kuka toimintaa johtaisi?
Toisaalta valta myös sumentaa helposti näkemästä ruohonjuuritasolle. Visiot ja kauniit ajatukset, miten strategiat jalkautetaan voivat olla valovuosien päässä käytännön työstä ja arjesta. Näin parhaana mahdollisena lopputuloksena nähdään säästö sieltä, minkä toiminnasta ei enää oikein tiedä itsekään.
Joskus säästöt myös kohdistuvat systeemissä niihin, joiden työstä ei ole ollut näkyvää hyötyä. Tämä kismittää kohteena olevia, herättää halua puolustautua ja perustella omaa asemaansa. Kokonaisuuden kannalta voi oikeasti kuitenkin olla totta se, mitä nk. linnan herra tai herrat sanovat: tuotto suhteessa panokseen ei riitä tai on olematon.
Sieltä säästetään, mistä voidaan ja mikä ei ole riittävän tuottoisaa tai arvokasta säilytettäväksi, vaikka se vaikuttaisi lyhytnäköiseltä, järjettömältä tai ajattelemattomalta.