Urheilussa puhutaan (olen myös itse puhunut) vanhempien perustehtävästä lapsen harrastuksessa: 4 koota (Kuljeta, Kustanna, Kannusta – ja se neljäs, jonka olen lisännyt, on Kuuntele). Ideana on, että valmentaja valmentaa, vanhemmat pysyvät taustalla. Jotenkin välillä tuntuu, että tuo neljäs K olisi tarpeen nostaa kunnolla esiin: eli kuuntele. Vanhemmat kuulevat lastensa kautta valmennuksesta joskus asioita, joihin on pakko puuttua.
Valitettavan usein olen kuullut lasten ja nuorten kilpaurheilussa ikäviä tarinoita valmentajan toiminnasta. Siitä, miten ryhmässä kiusaamiseen ei ole puututtu, siitä miten valmentaja ei huomioi eikä anna palautetta tai siitä, miten samat säännöt eivät päde kaikkiin. Toki kaikki vanhemmat haluavat parastaan lapselleen ja tilanteessa, jossa oman lapsen oikeus ei toteudu, syyttävä sormi osoittaa helposti valmentajaan – joskus myös aiheetta. Toisaalta on asian yksinkertaistamista sanoa, että tällaisissa tilanteissa valmentaja on oikeassa ja vanhemmat väärässä.
Otetaan muutama esimerkki. Jos valmentaja on laatinut joukkueen kanssa pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan, tämän olettaisi koskevan kaikkia. Toisaalta yksi tai kaksi joukkueen jäsentä saavat toimia vastoin sovittuja sääntöjä ilman seuraamuksia. Tai jos valmentaja kertoo selkeästi tiettyjen asioiden vaikuttavan siihen, kuka pääsee ryhmään tai joukkueen kokoonpanoon, sen olettaisi auttavan nuorta urheilijaa hahmottamaan omat mahdollisuutensa. Käytännössä voi kuitenkin olla, että sovituilla kriteereillä taidottomampi tai vähemmän harjoituksissa käynyt vie oman paikan. Miten sinä tulkitsisit tällaiset tilanteet?
Itse ajattelen, että ei ihme, että lasten ja nuorten urheilussa kuulee puhuttavan valmentajan suosikeista, pärstäkertoimen vaikuttamisesta, epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja epäreilusta peluuttamisesta. Näyttää siltä, että tosiaan joissain tilanteissa vanhemmat ovat oikeammassa kuin valmentaja.
Tällainen valmentajan toiminta voi johtaa siihen, että vanhemmat valittavat keskenään, mutta valmentajalle ei uskalleta sanoa – menee vielä viimeinenkin mahdollisuus oman lapsen edetä lajissa tai saada peliaikaa. Harrastuksessa on julkisivu kunnossa, mutta sisällä kuohuu.
Valmentajan kykenemättömyys rehelliseen ja avoimeen palautekulttuurin rakentamiseen vaikuttaa aina myös urheilevaan lapseen ja nuoreen. Mitä epäreilumpi toiminta ja mitä epäoikeudenmukaisempi kohtelu, sen suurempi psyykkinen työ tulee tehdä, jotta harrastuksessa haluaa jatkaa. Kuinkahan monta potentiaalista urheilijalupausta on tähän menetetty?
Niin pitkään, kun urheilija on keskiössä, tulisi sen näkyä myös konkreettisesti urheilukentillä. Valmentajan valinnoilla ja teoilla merkitystä: jokaisen valmentajan tulee kyetä perustelemaan omat tekonsa: Miksi? on vaikea kysymys, mutta erittäin arvokas, kun tutkitaan ihmisen vaikuttimia teoille.