Luitpa mitä tahansa elämänopaskirjaa, artikkelia tai kävitpä minkä tahansa kurssin, jokaisessa on tavoitteena parempi elämä, onnistunut loppuratkaisu tai myönteinen näkökulma. Näinhän sitä itsekin pyrkii toimimaan asiantuntijana. Ihminen toivoo muutosta johonkin ja apua löytää ratkaisu elämän pulmakohtiin. Valituksen alta voi kuitenkin löytyä jokin asia, josta voi ponnistaa toiseen suuntaan.

Paitsi, mitä jos ei löydy?

Mitä sitten, jos vaan tuntuu, ettei suju? Saako valittaa? Ja jos saa, miten pitkään? Ja saako valittaa samasta asiasta?

Oikeasti kukapa sitä on toiselle sanomaan, miten elämää tulee elää. On varsin inhimillistä törmätä samoihin teemoihin ja asioihin jatkuvasti ja näin valittaa myös samoista asioista vuodesta toiseen. Aivan kuten yhtä inhimillistä on kyllästyä kuuntelemaan toisen jatkuvaa narinaa samasta asiasta.

Ja vaikka kuinka saisi apua, voi olla, että samojen ongelmien parissa pyörii vuodesta toiseen. Joskushan voi olla myös niin, että saatu apu auttaa kestämään samojen ongelmien kanssa.

Joskus tuntuu, että valittamiselle laitetaan raja, vaikka sitä ei ääneen sanottaisikaan. Tällaiset hiljaiset merkit ja hienovaraiset vihjailut tuntuvat pahalta itse valittajasta. Väistämättähän siinä tulee olo, että ihan sellaisenaan ei kelpaa. Kelpaa vain, mikäli täyttää tietyt kriteerit. Kriteerit, joihin loputon samasta asiasta valittaminen ei istu.

Mitä jos vaan sovitaan, että ei tarvitse sujua, jos ei suju. Saa valittaa, jos valituttaa. Vaikka joka päivä, jos siltä tuntuu.