Viime sunnuntaina saarelaiset juhlivat veikkausliigan mestaruutta. MIFK voitti ehkä jopa yllättäen sarjan. Samaan aikaan kun Maarianhaminassa juhlittiin, jaettiin Helsingissä himmeämpiä mitaleja. Vaisu hymy ja kohtelias kädenpuristus. Hopea mitali kaulaan ja nopeasti pois tilanteesta. Yhtä nopeasti HJK:n pelaajat ottivat mitalin pois kaulasta. Kaikkien pelaajien ilmeet kertoivat pettymyksestä. Mestaruus oli hävitty ja hopea taidettiin kokea häpeänä.
Jäin miettimään, miksiköhän näin on?
Osaltaan tunnelmaan varmasti vaikuttaa historia: onhan HJK:ta kuitenkin pidetty yhtenä Suomen menestyneimmästä seurasta. Siinä pelaaminen jo sinänsä ikään kuin velvoittaa voittamaan. Kulttuuri taustaoletuksineen vaikuttaa meidän jokaisen arvioon siitä, miten yhteisössä toimitaan ja mitä kultakin odotetaan. Jos esimerkiksi toinen helsinkiläinen veikkausliigajoukkue HIFK olisi voittanut hopeaa, kyseessä olisi ollut sensaatio eikä pelaajien riemulla olisi ollut rajaa.
Luonnollisesti odotukset vaikuttavat aina toimintaan. Paperilla ja käytännössäkin HJK:lla oli ja on hyviä pelaajia, valmentajasta puhumattakaan. Näin ollen voisi ajatella, että on luonnollista odottaa mestaruutta. Ja kun se ei tule, pettymys on suuri. Harvoin me ihmiset todelliseen tapahtumaan petymme, vaan etupäässä odotuksiimme, jotka eivät aina toteudu toivotulla tavalla.
Joskus toki pettymys kertoo tavoitteen asettelusta ja sen epäonnistumisesta. Jos kauteen lähdettäessä mestaruus on ainoa tavoite, hopea on häviö ja pettymys kenelle tahansa. Toisaalta kyllähän tavoitteita tarvitaan. Ne kertovat suunnan, johon kuljetaan. Ne ohjaavat valintoja, joita tehdään. Ne auttavat myös arvioimaan, onko joukkueen toiminta sellaista, jolla tavoitteisiin voidaan päästä. Parhaaseen lopputulemaan usein pääsee joukkue, jonka koko kausi edustaa ikään kuin kasvutarinaa. Näin pikkuhiljaa rakentuu arki, jossa toistuu muun muassa merkitykselliset harjoitukset ja onnistumista tukevat ajatus- ja kokemusmallit. Tosin joskushan tavoitekeskustelu voi luoda painetilan, jota ei osata purkaa eikä käsitellä. Näin se luokin niin kutsutun pakkokulttuurin, jossa voittamisesta tulee pakko ja jos urheilussa on pakkoa, se ei suju. Tämä pohdinta menee jo kauas HJK:sta, mutta on tärkeä asia muutoin mille tahansa joukkueelle.
Lienee hyvä myös muistaa, että vaikka valmistautuminen ja kasvu kohti kauden tärkeimpiä otteluita olisi ollut todella hyvällä tasolla, jotain voi mennä pieleen viime metreillä. Toisin sanoen, vaikka joukkueen potentiaali on hyödynnetty ja esille tulevat mahdollisuudet käytetty, viime metreillä voi tapahtua jotain, mikä rikkoo tai haittaa onnistumista kauden tärkeimmissä peleissä. Tapahtumiin puuttuminen keskellä tärkeitä otteluita ei ole helppoa.
Ja toisaalta, urheilussa, jos missä, joutuu itse kukin joskus nöyrtymään sen edessä, että toinen oli vaan paljon parempi.