Huomaan urheiluvalmentajan roolissa käyttäväni usein termejä, joiden tarkoitus on kannustaa ja saada urheilijat yrittämään entistä enemmän, kuten esimerkiksi:

”Saat sen kyllä”

”Rohkeasti vaan”

”Pystyt siihen”

Kuvittelen myös, että se tehoaa. Ainakin nuorilla jääkiekkoilijan aluilla vauhti kiihtyy.

Jäin miettimään kannustusta ja motivoitumista ylipäätään. Mikä on se sana, ilme tai kohtaaminen, joka motivoi ja kannustaa juuri oikealla tavalla? Tiedän, että omat kannustukseksi tarkoitetut sanat eivät aina uppoa. Ei kukko käskemällä laula eikä alakulo sanomalla katoa. Tällaiset ”pystyt kyllä” väärässä paikassa ja väärin ajoitettuna voivat rikkoa enemmän kuin rakentaa.

Ehkäpä kysyminen, mitä toinen haluaa tai mikä olisi nyt hyväksi, voi toimia hyvänä tapana pysähtyä pohtimaan, mitä itse oikeasti haluaa.

Tai toisen kokemuksen ja toiminnan sanottaminen voi olla pysäyttävää ja saada ihmisen itsensä toimimaan tarpeidensa mukaisesti. Tällöin sitä ikään kuin toimii peilinä toisen kokemukselle.

Joskus taas tomera sanominen voi olla oikea tapa puuttua. Joskus sitä lähtee tekemään vasta, kun toinen käskee ja joskus tällainen lähteminen oikeasti tuottaa juuri sen hyvän olon ja onnistumisen, mitä sillä kohtaa kaipasi.

Onnekseni valmentamani nuoret ja ihmiset, joiden kanssa teen töitä, ovat joustavia ja tuntuvat poimivan juuri ne asiat, jotka heille sopivat parhaiten. Ehkä vuorovaikutuksessa oleellista onkin olla aito ja toimia ihan vaan sen intuition varassa, joka sillä hetkellä on läsnä. Intuitio perustuu kuitenkin myös taustalla olevaan tietoon ja taitoon, jota on kertynyt. Josko asia on muillakin kohtaamisissa kuten eräs asiakkaani ilmaisi:

”Parasta on se, että et varo, miten olet suhteessa minuun”.