Seuraan melko harvoin näin systemaattisesti nuorten jääkiekkoa kuin nyt MM kilpailuissa. Jäin miettimään, mikä siinä koukutti? Minua voi toki pitää ”urheiluhulluna”, joka seuraa urheilua ylipäätään, mutta tässä oli jotain muutakin.

Yksi syy oli pelissä tapahtuvien virheiden määrä ja niihin suhtautuminen. Virheitä tuli ja melko paljonkin, silti niihin suhtautui armollisemmin kuin yleensä urheilussa. Virheitä tulee, niistä voi oppia, eivätkä ne estä yrittämästä uudelleen. Lasten urheilussa tämä ajatus on vähintäänkin voimassa. Oli hienoa huomata, että samanlainen malli voi toimia myös aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten huippu-urheilussa.

Toinen syy oli tunteiden suuri skaala ja ilmaisun rohkeus. Pettymykset näkyivät kehonkielessä vahvasti ja toisaalta riemu oli sanoinkuvaamatonta. Tämän päivän nuoret osaavat myös ilmaista itseään sanallisesti – ehkä ”älypuhelinsukupolven” lyhennetyt viestit eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet kieleen niin paljon kuin ajatellaan.

Kolmas syy oli pelin tapahtumat. Pelit olivat tapahtumarikkaita. Rohkeaa kokeilua, yllättäviä käänteitä ja loppuun saakka yrittämistä – siis lähes jokaisella joukkueella. Taktiset kuviot eivät aina sujuneet oppikirjan mukaan, mutta yrittämisestä ei voi ketään syyttää. Joskus pelaaminen oli suorastaan melkoista sählinkiä, mikä toi mielestäni peleihin sopivaa lisämaustetta.

Ehkä pitääkin alkaa seurata nuorten kilpailuja enemmän. Niissä näkyy vielä urheilun ydin hienosti: leikkimielisyys, yrittäminen, virheiden sallittu olemassaolo ja heittäytymisen ilo. Onko aikuisurheilussa jo liikaa laskelmointia ja politisointia? Onko se mennyt liian vakavaksi? Vakavammaksi kuin vakavinkin työ. Työn ilo ja tekemisen meininki kadonneena?

Mietin myös, olisinko kirjoittanut tästä blogin, jos Suomi ei olisi voittanut. Vastaan kyllä. Viihdyttävyys tuli prosessista, ei lopputuloksesta. Voittoa on toki hienoa juhlia, mutta se on jo toinen juttu.