Luin Jussi Valtosen kirjailija puheenvuoron ”Kuollut merilohi ja tieteen tarkoitus” (HS, 27.12.2015). Artikkeli oli mielestäni erinomainen. Mielenkiintoni kohdistui nimenomaan tieteen autonomian pohdintaan. Onko autonomia mahdollista ja jos on niin, miten. Kirjoituksessa puhutaan siitä, miten itse asiassa tutkimuksessa koko uskomusjärjestelmä joutuu aina koeteltavaksi, ei pelkästään yksittäinen kysymys. Käänteentekevät oivallukset tulevat usein suunnasta, josta niitä vähiten odottaa. Asiat ovat monimutkaisempia kuin ne yksinkertaistettuna helposti ilmaistaan. Voimme siis erehtyä kaikesta ja mistä tahansa.
Lähdin pohtimaan asiaa urheilun saralla. Mitä, jos kyseenalaistaisi koko uskomusrakenteen, ei vain yksittäisiä kysymyksiä ja teemoja?
Uskomusrakenteella tarkoitan teesejä ja faktoiksi puettuja väitteitä, joilla urheilussa puhutaan ja joita urheilussa käytetään (mukaan lukien minä itse). Kokonaisen uskomusrakenteen kyseenalaistaminen ei ole helppoa: sitähän voi näyttäytyä hankalana tyyppinä, se on liian pelottavaa tai oikeasti sitä ei edes osaa hahmottaa kuin oman uskomusrakenteen kautta. Haluan kuitenkin kokeilla.
Otetaan esimerkiksi urheilijan polku. Polkuja on erilaisia, mutta tietyt asiat näyttävät toistuvan kerrotuissa tarinoissa, kuten ”jo pienestä pitäen motivoitunut ja halukas liikkumaan” tai ”monilajisuus” tai ”erikoistuminen viimeistään 16 v”. Mitä, jos tulevaisuuden parhaat urheilijat ovatkin niitä, jotka liikkuvat huvikseen ohjatusti tai ilman eli ”just for fun”, kunnes täysi-ikäisinä he tekevät valinnan huippu-urheilu urasta? Tällöin he vasta aloittavat systemaattisen ja tiukan harjoittelun. Huolimatta siitä, miten paljon tai usein he ennen sitä ovat harjoitelleet. Muuttuisiko mikään?
Mitä jos urheilussa keskityttäisiin tutkimaan niitä urheilijoita, jotka lopettavat urheilu-uran juuri ennen aikuisuuden huippu-urheiluvaihetta? Olisiko urheilijan polku ajattelu erilainen? Rakentuisiko urheilussa jokin toisin? Vai vahvistaisiko se jo olemassa olevaa faktaa eli uskomusrakennelmaa?
Mitä jos suuret keskushallintayksiköt, kuten huippu-urheiluyksikkö lakkautettaisiin – ja rahavirta valuisi seuroille, joiden urheilijat kyseisenä vuotena ovat ylittäneet tietyt aika- tai tulostavoitteet? Mikä muuttuisi parempaan ja mikä heikentyisi? Tai mitä jos urheilijoita ei keskitetysti sijoitettaisiinkaan urheilukouluihin, vaan kouluissa lisättäisiin ylipäätään urheilua? Kasvaisiko liikkujien määrä? Vahvistuisiko huipputason urheilijan motivaatio ja tekemisen taso samalla tavalla omassa lähikoulussa vai kävisikö päinvastoin?
Mitä jos seurat olisivatkin yleisseuroja alueella ja jokaisella urheilijalla olisi omassa lajissaan eri lajien valmentajia vetämässä treenejä? Olisiko harjoittelu monipuolisempaa, vaikka harjoittelisi vain yhtä lajia? Kehittyisikö meillä parempia urheilijoita vai muuttuisiko asiat huonompaan suuntaan?
Valtonen kirjoittaa, ”tieteen tulee kysyä kaikkea ja mitä tahansa, kaikilla menetelmillä”. Mielestäni siinä on viisautta: ehkäpä urheilussakin on aika kysyä kaikkea, mitä tahansa ja kaikilla menetelmillä.