Varmasti jokainen tuntee jonkun, joka on irtisanottu omasta työstään. Irtisanotuksi tuleminen voi herättää häpeää, syyllisyyttä, vihaa tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusta. Tuskin kukaan voi ohittaa sitä olan kohautuksella.
Urheilu on mielenkiintoinen maasto irtisanomisten suhteen. Lehdistä olemme saaneet lukea monista potkuista valmentajien kohdalla. Koska tulosta ei synny, valmentaja saa lähteä. Vaikka tulosta syntyy, valmentaja saattaa joutua lähtemään silti. Välttämättä täysin selviksi lähdön syyt eivät aina tule. Tällaisessa tilanteessa kukin valmentaja selviää tavallaan: joku puhuu kaverille, joku omalle urheilupsykologille. Toinen käy lenkillä, joku toinen tarttuu pulloon. Joku pohtii asioita mielessään, joku toinen kirjoittaa niitä ylös. Julkisuuteen tulleiden esimerkkien perusteella voisi ajatella, että valmentajat selviävät kyllä, vaikka tiukille irtisanominen ottaakin.
Jäin miettimään irtisanomista urheilussa myös urheilijoiden näkökulmasta. Valmentajat joutuvat myös itse irtisanomaan urheilijoita. Joukkuelajeissa tätä tapahtuu kausittain: kaikki eivät mahdu joukkueeseen. Maajoukkueringissä pelaajia on enemmän kuin joukkueeseen todellisuudessa voidaan ottaa mukaan. Sama tilanne, jossa valmentaja voi olla, ovat urheilijat kausittain. Epävarmuus ja huoli jatkosta voi painaa mieltä. Samoin kuin häpeä ja mahdollinen huonommuuden tunne, mikäli tippuu joukkueesta tai ei pääse haluamaansa joukkueeseen. Koko ura voi olla jopa vaakalaudalla. Lajeissa, joissa kyse on myös urheilijan taloudellisesta toimeentulosta, tilanne on vielä hankalampi.
Kilpailu on kovaa. Vain parhaimmisto saa jäädä. Vallitsevan parhaimmiston päättää aina sen hetken valtaa pitävä. Se tuskin muuttuu. Toki voi miettiä, tarvitseeko edes muuttua.
Työelämän lainalaisuudet ja ilmiöt ovat osa urheilua, halusipa sitä tai ei. Joskus tosin tuntuu, että näiden ilmiöiden ja asioiden kanssa urheilussa olemme edelleen lapsenkengissä. Haavat nuollaan yksin, koska avautuminen pelottaa liikaa. Irtisanominen joukkueesta koetaan epäonnistumisena ja huonommuuden tunne painaa harteilla.
Onneksemme meillä on myös urheilijoita ja valmentajia, jotka kertovat tarinansa. Ehkä se voi avata ovia suuntaan, jossa elämän inhimilliset asiat ja ilmiöt voivat olla myös näkyvä osa urheilukulttuuria. Niitä ei tarvitse hävetä eikä niistä tarvitse vaieta. Vaikka niitä on, ne eivät määritä urheilua, mutta saavat oman paikkansa urheilutodellisuudessa.