Olen kirjoittamassa kirjaa kollegan kanssa (taas…). Kirjoittaminen on mielenkiintoinen prosessi. Joskus tuntuu, että sormet eivät ehdi naputtaa kaikkea sitä, mitä mieleen nousee. Joskus tuntuu, että pitäisi olla sanelukone mukana, johon voisi nauhoittaa omaa ajatuksen virtaa. Ja joskus on olo, että ajatus ei kulje. Mielessä ei ole mitään uutta sanottavaa. Tällöin myös innostus lopahtaa.

Jäinkin miettimään, miten luovan työn tekijät innostuvat ja inspiroituvat. Googlasin sanan luovuus ja sain 823 000 tulosta. Mielenkiintoinen oli Filosofian akatemian ”luovan työn opas 1.0”. Siinä kerrotaan englantilaisen jännityskirjailijan Ken Follettin kuvailleen suhdettaan luovan työn vaiheisiin niin, että aiheen hahmottelu on hauskinta, mutta ensimmäinen versio työläs, koska tuolloin jokainen sana täytyy herättää henkiin.

Follettin sanat sopivat myös muuhun kuin kirjoitustyöhön. Hahmottelu on hauskaa, kun voi heitellä ideoita, hakea tietoa eri puolilta ja tehdä suuriakin suunnitelmia. Kun sorvin ääreen pitää oikeasti mennä, se onkin jo paljon raskaampaa. Pitää oikeasti tehdä jotain. Pitää siis ottaa askel ja synnyttää jotain konkreettista. Pitää paneutua tosissaan asiaan. Oli tämä paneutuminen sitten asunnon siivous, auton korjaus tai tekstin kirjoittaminen. Jostain pitää aloittaa, pitää myös valikoida mitä ja miten tekee ja jotain täytyy ehkä karsia ennen kuin lopullinen työ on valmis.

Etupäässä me ihmiset saamme kuitenkin tehtyä juuri sen, mikä oli tehtävänä. Olisiko niin, että innostus voi syntyä myös tekemisen kautta? Kun sorviin tarttuu, se vie myös mennessään. Vaikka joskus jo hahmottelu vaiheessa sormet syyhyää päästä itse tekemiseen käsiksi. Innostus voi siis siivittää työn tekoon ja päinvastoin, työhön paneutuminen voi synnyttää innostuksen tunteen tekemisen aikana.

Näillä mietteillä innostavaa ja aikaansaapaa viikkoa!