Olin viime viikolla keskiviikosta lauantaihin Tampereen yliopiston järjestämässä Promootiojuhlassa. Joka päivä tapahtui ja oli jotain uutta, upeaa ja ainutlaatuista. Tilaisuudet olivat ikimuistoisia. Pukeutumisohjeet olivat tiukat ja jopa osa liikkeistä tarkkaan harjoiteltu. Päivät olivat juhlavia, olo ajoittain jopa kuninkaallinen. Oli mahtavaa olla mukana ja saada kokea jotain niin hienoa.

Maanantaina aloitin normi työpäivän. Oli mukava palata sorvin ääreen ja keskittyä ihan perusasioihin ja tehdä vain omia ydintehtäviä. Jäinkin miettimään juhlan ja arjen eroa.

Mielestäni elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. Siihen väsyy. Keho, aivot, mieli ja sielu kaipaa tavallista arjen harmautta. Sitä, että tekee vain oman osuutensa. Sitä, että jokaisesta hetkestä tai päivästä ei tarvitse löytää mitään elämää hehkeämpää. Jokaisessa hetkessä ei tarvitse nähdä laajempaa kokonaisuutta, riittää, kun hoitaa oman tehtävänsä.

Voisiko siis laskutuksesta vastaava vain hoitaa laskut maksuun, ilman että miettii, onko organisaatiossa valittu oikea tai väärä strategia. Sen tehtävän hoitaa joku toinen, jolle maksetaan palkka siitä. Tai voisiko esimies vain jakaa tehtävät uusiksi, ilman että miettii oliko juuri tehty organisaatiomuutos hyvä. Voisiko valmentaja loikkaharjoituksessa vain katsoa, että liikeradat sujuvat ja liikkeet tehdään oikein ilman, että miettii urheilijan elämän kokonaistilannetta.

Kun perusasiat tulevat hoidetuksi, voi olla, että keho, aivot, mieli ja sielu alkaa kaivata jotain enemmän, suurempaa ja ihmeellisempää. Ehkä se on ihmisen luonne? Ehkä sitä kautta mahdollistuu, että kehitymme ylipäätään? Tiedä häntä, mutta siitä olen vakuuttunut, että ilman perusarjen harmautta elämästä ei tule mitään. Me tarvitsemme yksittäisiä rutiineja, ydintehtäviin keskittymistä ja joka päivä samoina toistuvia asioita. Vain sitä kautta poikkeukset, viikonloput, lomat ja juhlat tuntuvat juhlilta.

Nautinnollista harmaata arkea – se on juhlien sielullinen syntymä paikka.