Hesarin verkkolehdessä oli 3.12.2014 mielenkiintoinen kirjoitus kasvatustieteen professori Kai Hakkaraisesta. Hänen mukaansa ”Aivot ovat supermuotoutuva järjestelmä. Pitkäaikaisessa harjoittelussa ne sopeutuvat kohtaamaan ne haasteet, joita ihminen itselleen asettaa. Kykyjen kehitykselle ei ole mitään etukäteen nähtävissä olevaa ylärajaa.”
Toisin sanoen, kun ihminen käyttää omia aivojaan, siis ajattelee, tuntee, kokeilee ja harjoittaa, hän myös oppii ja alkaa taitaa kyseisiä asioita. Eli käsitykset siitä, minkäikäisenä mikäkin taitoa vaativa laji tulisi aloittaa, eivät pidä paikkaansa. Koulumenestyskään ei korreloi siihen, miten voi elämässään tieteissä pärjätä. Oppimisessa kyse onkin enemmän sitkeydestä, sinnikkyydestä ja sisäisestä asenteesta. Toisin sanoen, kun uskoo, että voi oppia, kun jaksaa harjoitella vastoinkäymisistä huolimatta ja niistäkin oppia ottaen, pääsee pitkälle. Näin ajatellen, mitä vastata esimerkiksi urheilussa innokkaalle taitoluistelutähdeksi haluavalle 9 vuotiaalle- ei luistelua harrastavalle? Tai pianistin urasta haaveilevalle 10 vuotiaalle, joka ei ole soittanut vielä mitään? Tai ysiluokan tuplanneelle ja professorin urasta haaveilevalle nuorelle? Sanoako ”juna meni jo” vai ”totta kai se on mahdollista, kun haluat ja alat panostaa ja treenata”?
Olen jo useamman kerran kirjoittanut mielen voimasta – sisäisten käsitysten vaikutuksesta ihmiselämässä. Toistan tässä saman: ihmisen mieli rajaa tai mahdollistaa asioita. Eikä pelkästään oma mieli, vaan ympärillä olevien ”merkittävien” toisten ihmisten mieli vielä enemmän.
Kai Hakkarainen puhuu uutisessa niin kutsutusta rutiiniasiantuntijuudesta ja adaptiivisesta asiantuntijuudesta. Rutiiniasiantuntijuus tarkoittaa siis sitä, että kun ihminen on oppinut jonkin asian hyvin, hän toteuttaa sitä vuodesta toiseen. Adaptiivinen asiantuntijuus tarkoittaa taas sitä, että ihminen pystyy kasvamaan muuttuneiden vaatimusten mittaiseksi. Tällöin ihmisellä on kykyä venyttää omaa osaamista. Toisin sanoen hän on joustava ja löytää uusia mahdollisuuksia ja ongelmanratkaisukeinoja muuttuvissa olosuhteissa.
Tästä ajattelen, että varsinkin lasten parissa työskentelevien asiantuntijuuden tulisi perustua adaptiiviseen, sopeutuvaan ja uutta mahdollisuutta löytävään viisauteen. Ainakin silloin he voivat tukea parhaalla mahdollisella tavalla itseä arvostavia, omaa tietä kulkevia, sinnikkäitä oppijoita. Rutiiniasiantuntijuus perustuu traditionaaliseen käsitykseen, joka pahimmillaan voi rajata mahdollisuuksia. Jos valmentajat, opo-opettajat, lastentarhanopettajat ja luokanopettajat ovat rutiiniasiantuntijoita, vaatii lapselta ja nuorelta paljon ponnisteluja luoda opeista huolimatta uskoa omiin mahdollisuuksiin. Kun taas, jos ympärillä olevat aikuiset ovat niin sanottuja adaptiivisia, jatkuvasti omaa asiantuntemustaan päivittäviä asiantuntijoita, jopa itsestään kielteisiä käsityksiä saanut lapsi ja nuori voi ponnistaa vielä pitkälle!
Olkoon viikon kysymys: näenkö mahdollisuuden vai rajat? Molempia tarvitaan, mutta ensisijainen vastaus kertoo suunnan, johon automaattisesti lähtisi menemään. Tässä saakin olla tarkkana!