Eräässä esimiesvalmennuksessa nimesimme tunteita, joita kukin oli kokenut menneen viikon aikana. Yksi tunne tuli nimetyksi nimellä WOW! Jäimme miettimään, mitä WOW! tarkoittaa? Etupäässä virisi mielikuvia onnistumisesta, wau-elämyksistä ja ilon hetkistä. Totesimme myös, että se on aika harvinaista – itse asiassa liian harvinaista, varsinkin, jos se tulisi jakaa ääneen. Ja varsinkin, jos se tulisi osoittaa toiselle.
Onko niin, että meille suomalaisille on vaikeaa sanoa toiselle: Wow! olipa hienosti sanottu! tai Wow! näytätpä hyvältä tänään! Tai Wow! mahtavasti suoriuduttu!
Tästä jäin pohtimaan sanojen merkityksiä. Ehkä käytämme samoja sanoja, mutta eri merkityksessä. Se, mikä toiselle on suurta ja kaunista on toiselle ”ei paskempi juttu”. Tämän logiikan mukaan myös WOW! voisi tarkoittaa jollekin (esimerkiksi pessimistisimmälle) Wituttaa Onneksi Wähemmän! Wow!
Jospa käytämme samoja termejä, mutta hahmotamme ne eri tavalla, eli ne tuntuvat erilaiselta – ja päinvastoin, jospa käytämme eri sanoja, mutta tunne on samanlainen kuin toisella. Eli onni on toiselle eri asia kuin toiselle ja kääntäen: ”Ei hullumpi suoritus” on tunnevoimakkuudeltaan jollekin samaa tasoa kuin jonkun toisen ilmaisema ”mahtava fiilis ja meni upeasti!”.
Jos asia on näin, ei siis ihme, että vuorovaikutuksessa tulee niin helposti väärinymmärretyksi. Tai että väärinymmärrysten myötä ihminen saa leiman otsaansa ”ikuisena pessimistinä” tai ”valittajana” tai ”ylioptimistisena taivaanrannan maalarina”.
Koska olemme erilaisia, vuorovaikutuksessa oleellista on mielestäni tulkinnoista vapaa mieli, kuuntelu, jonka tavoitteena on toisen viestin ymmärtäminen sekä aito läsnäolo ja ajan antaminen kohtaamisessa toisen puheelle ja ilmaisulle.
Voisiko sitä seuraavan kerran kohtaamisessa aidosti kuunnella ja kysyä omassa mielessä, sainko kiinni, mitä toinen koki? Ymmärsinkö, mitä hän yritti viestiä? Annoinko ilmaista asian loppuun saakka, keskeyttämättä? Ja lopuksi pystyinkö kuuntelemaan arvovapaasti, tulkitsematta?