Aloitin uudelleen soutuharrastuksen ystävän yllyttämänä. Tuleepa pidettyä itsensä kunnossa ja oltua kavereiden kanssa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Soudamme sekä pitkiä matkoja että pikamatkoja. Soutaessa muu maailma katoaa; on vain sen hetken veto ja siihen tuntuu fokusoituvan kaikki se, mitä on.
Se tunne, kun vene liukuu, kevyesti ja helpon oloisesti, vaikka toki maalissa hapottaa ihan sairaasti. Eikä yhtään enempää vetoa olisi jaksanut ottaa. Se tunne, kun veden yllättävät elementit saa hyödynnettyä juuri oikeaan suuntaan, vaikka airot aika ajoin kolhivat polvia ja kädet ovat rakoilla. Se tunne, kun kuuluu ryhmään, joka kannustaa ja tukee antamaan parastaan, vaikka väsyneenä itseltä tulisi ärräpäitä ja tekisi mieli lopettaa leikki kesken.
Soudun niin kuin muunkin urheilun lumo on tunteessa ja kokemuksissa. Niitä voi olla vaikea puhua auki, ne vain tuntee. Niitä voi olla vaikea ulkopuolelta ymmärtää, ne tulee kokea. Ja kun se päättyy, samanlaista tunnetta voi olla vaikea saada. Yhtä lailla, kun etäisyys voi auttaa näkemään metsän puilta; ehkei ne asiat niin suuria olleet kuin tuntuivat olevan. Tunnepyörteessä asiat näyttävät suuremmilta kuin ne oikeasti – jälkikäteen arvioituna- ihmiselämässä ovat.
Silti lumo puree. Se on jotain, mitä toivoisi kaikilla olevan. Jotain, mitä odottaa. Jotain, mikä sytyttää. Jotain, mitä voi joskus kaivata. Kaiken tämän lisäksi se vielä tuottaa iloa ja hyvää mieltä.