Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo on nyt in. Tarpeellisestikin. Hektiseltä tuntuvassa maailmassa taito pysähtyä tuntuu olevan tarpeen yhdelle, jos toiselle.

Pysähtyä ennen kuin reagoi.

Hengittää kerta ennen kuin sanoo.

Ei vain katsoa, vaan myös nähdä.

Ei vain kuulla, vaan myös kuunnella.

Ei vain tuntea, vaan myös kokea.

Läsnäolo edellyttää usein pysähtymistä, konkreettisestikin. Yleistysten takaa ei näe yksityiskohtia, jollei pysähdy tarkemmin katsomaan. Vauhdissa niitä ei huomaa. Joskus pysähtyminen tarkoittaa etäisyyden ottamista. Yksityiskohdat upottavat vielä syvemmälle omiin koukeroihinsa eikä enää näe metsää puilta. Tarkastelu kauempaa auttaa näkemään.

Läsnäolo hetkessä antaa myös tilaa olemiselle. Ikään kuin aikaa olisi enemmän. Ikään kuin asiat olisivat juuri niin kuin niiden tuleekin olla. Ikään kuin luottamus siihen, että asiat tapahtuvat ajallaan, vahvistuisi. Vaikka todellisuus on se, mitä se on, läsnäolo siinä ehkä turhasta turhimmassakin hetkessä antaa hetkellisen sisäisen rauhan ja onnen tunteen. Siitä hetkestä ei puutu mitään. Siihen ei tarvitse lisätä mitään. Vain antaa olla juuri niin kuin se on. Läsnäoloa parhaimmillaan.

Tällaista hetkeen pysähtymistä varmasti tarvitsevat meistä kaikki. Se antaa itselle hetken levon, ikään kuin mieli ja keho hetkeksi puhdistuisi. Sitten taas jaksaa jatkaa matkaa.

Kutsun blogini lukijoita (ja toki muitakin) pysähtymään hetkeen. Antamaan itselle tilaa olla hetkessä. Antaen asioiden, itsen ja tilanteen olla juuri niin kuin se on. Hetken viipyillen, ennen kuin jatkaa matkaa.

Näillä mietteillä kesän viettoon.