Juuri päättyneen Effective Coaching - koulutuksen myötä jäin miettimään, miten helppoa on puhua ”näkökulman muutoksesta” ja ”ulos laatikosta ajattelusta” ja miten vaikeaa se todellisuudessa on.
Todellisuudessa taidamme olla aika pitkälti tapojemme orjia. Syömme samantapaisen aamupalan, riitelemme tutun kaavan mukaan ja vuorovaikutustyössä ohjaamme keskustelua oletetun kaavan mukaan.
Toki sitä itse ajattelee, että on luova, menee avoimin ja ”tyhjin” mielin kohtaamiseen sekä käyttää erilaisia menetelmiä varsin monipuolisesti. Ikään kuin antaen tilanteen ja ihmisen vastapäätä ohjata omia valintoja.
On yllättävää, miten sokeaksi omille toimintatavoille voi tulla, ja toisaalta ymmärrettävää, että toimii oman käsitysmaastonsa mukaisesti. Toisin sanoen, käsitykset siitä, mitä ihminen on ja miten ihminen toimii, ohjaavat valintojen suuntaa taustalla – osin huomaamattomasti kohti tuttuja kiskoja. Kiskot vievät vääjäämättömästi suuntaan, johon ovat aina ennenkin vieneet. Siinä niiden vahvuus ja heikkous.
Vaikka tämä on samanaikaisesti sekä yllättävää ja ymmärrettävää, niin yhtä lailla se on inhimillistä. Ei ole koiran helppo karvoistaan päästä. Ja miksi pitäisikään? Mitä vikaa siinä on?
Ei välttämättä mikään, tai sitten kaikki. Kun haluaa luoda uutta, tutuilla kiskoilla kulkeminen tuottaa lopputuleman, jonka joltain osin jo tietää. Kiskoilla kulkeva asiakas, autettava tai valmennettava saa varmasti sisällöllisesti jotain uutta. Kysymys kuuluukin, voisiko saada enemmän, mikäli kouluttaja, valmentaja tai auttaja ei veisi niitä itselle tuttuja kiskoja pitkin, vaan polkua, moottoritietä, niittyä tai vuorenrinnettä pitkin?
Mielestäni tällainen näkökulman muutos on lähes mahdotonta, vaikka kuinka yrittäisi. Siksi helpoin tie varmistaa hyvästä parempi, on työskennellä tiimissä, jossa läsnä on sekä metsässä kulkevia, kiskoja meneviä, että vuoren seinämiä kiipeileviä.