Olen reissussa paraikaa. Pidän matkustelusta, mutta huomaan mieleeni livahtavan suhteellisen usein ajatuksia kotoSuomesta. Täällä reissussa kuulee puheen äänenkorkeudessa jotain tuttua, mausteista ja eksoottista ruokaa syödessä vertaa makuja suomalaisiin ruokiin ja ihmisvilinä saa miettimään kotoSuomen rauhaa.

Jäin miettimään asia yleisemminkin. Onko niin, että koti-ikävä kuuluu matkailun luonteeseen? Vai onko kyse siitä, että ihminen vertailee luontaisesti koettua aiempiin kokemuksiinsa. Vai siitä, että vaikka matkailusta nauttii, se on asetettava uomiinsa arvottamalla se suhteessa omaan kotiin.

Toisaalta, kun ei puhu eikä ymmärrä paikallista kieltä, ehkä korva hakee tuttuja kohtia, äänensävyjä ja -korkeuksia. Ikään kuin hakien jotain, johon voi liittyä.

Ihmisen avioissa hajuaisti taitaa olla niitä varhaisimpia ja asuukin aivojen syvimmissä osissa. Ehkä sen vuoksi hajut aistitaan tehokkaasti. Vieraat ja eksoottiset tuoksut voivat viehättää, mutta ne eivät ole tuttuja. Ihmisten suuri määrä ympärillä on kaukana tutusta ja turvallisesta. Kävellessä ihmispaljouden keskellä jopa Helsingin ruuhkat tuntuvat leppoisilta ja tasaisilta.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Samaa mieltä. On hienoa päästä tutustumaan uusiin maihin ja kulttuureihin. Pienet yksityiskohdat, kuten ikä ihmisten seuraaminen kaupungin vilskeessä pysäyttää miettimään, minkälaistakohan elämä täällä on. Mistä he kaikki ovat tulleet ja mihin he ovat menossa? Vetää hiljaiseksi.

Samaan aikaan suomen kieltä kaipaa. Sillä on helppo ilmaista itsensä niin, että ymmärretään. Huomattavasti helpompi kuin vieraalla kielellä.

Ruisleipä ja kaurapuuro ovat oikein hyviä arjen ja pyhän herkkuja.

Oikeastaan on ihan mukava kävellä suomalaisessa ruuhkassa, kun ihan koko aikaa ei joku ole kylkikyljessä kiinni.

Matka kuitenkin jatkuu. Pyrin kaikesta huolimatta elämään hetkessä. Nauttimaan näkemästäni. Seuraavaksi kohti uudenlaista kulttuuria ja ihmisiä.