Urheilussa valmentajat sanat saatetaan muistaa vielä vuosien jälkeen. Ne sattuvat osuessaan oikeaan tai kohdatessaan tarpeen sopivalla hetkellä tai ihan vain satuttaessaan kokijaa.
Joskus valmentajan tarkoituksellisesti tai ihan ohimennen sanotut sanat ovat ne koskettavimmat, ne ovat voineet tukea ja auttaa urheilijaa tiukassa paikassa. Niihin on voinut tukeutua myös muissa tiukoissa paikoissa. Hakea ne muistojen kätköistä. Vaalia niitä kuin aarretta. Niin tärkeitä ne ovat olleet.
Joskus taas valmentajan lausumat sanat satuttavat. Ei siksi, että ne olisivat julmia, vaan siksi, että niissä piili totuuden siemen. Itse ei vaan ollut vielä valmis ottamaan niitä vastaan. Monesti urheilupsykologina tai urheilijoiden psykoterapeuttina toimiessani huomaan käsitteleväni valmentajan antamaa palautetta. Sen herättämää tunnekuohua. Ei ole helppoa nähdä hyvää tarkoittavia teemoja, kun osa minästä puolustautuu, ettei sattuisi liikaa. Inhimillistä ja luonnollista, mutta vie tuhottomasti energiaa.
Joskus taas valmentajan sanat satuttavat, koska ne oli ikävästi sanottu tai sisälsivät asioita, jotka satuttaisivat ketä tahansa. Näin urheilija joutuu suojaamaan itsensä, jotta pystyisi edes jollain tasolla suoriutumaan tehtävästä, joka on käsillä. Tällainen suojautuminen ei luonnollisestikaan tee hyvää suorituskyvylle, saati urheilijan hyvinvoinnille. Joskus valmentajalla myös itseltään hämärtyy, mitä hänen sanansa saavat aikaan. Ikään kuin toisen nöyryytys, loukkaantuminen, häpeä, syyllisyys tai paha mieli sanotuista sanoista olisi yllätys, koska niitä ei itse tarkoittanut aiheuttaa. Tarkoitus oli vain motivoida, herätellä tai saada jonkinlainen muutos aikaan. Ei ole harvinaista sekään, että valmentaja toimii samalla tavalla kerrasta toiseen, vaikka huomaa, ettei se toimi. Ihmisillä kun on enemmän taipumusta toistaa samaa - hakata siis päätä seinään - kuin muuttaa toimintaansa. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.
Harvoin tunnekuohussa näkee metsää puilta. Kun ihmisen puolustusjärjestelmä alkaa toimia, sitä koittaa selviytyä tavoilla, jotka voivat olla haitallisia niin itselle kuin muille. Oma käytös toki perustellaan itselle aina sopivilla sanoilla ja tavoilla. Haavat nuolee joku muu. Urheilija on aina tietyllä tavalla riippuvainen valmentajasta. Vallan käytön suunta on siis melko selkeä. Valmentajan sanoilla ja teoilla on väliä, ne sattuvat hyvässä ja pahassa.
Joskus tuntuu, että apua tarvitsee urheilijan lisäksi myös valmentaja itse. Kyse ei ole niinkään osaamisesta vaan siitä, miten valmentaja hahmottaa itsensä ja on sinut kokemansa kanssa.