Tapasin viikonloppuna ala-, yläaste ja lukiokavereita. Oli todella mukava nähdä ja kuulla, miten elämä on meitä kutakin kuljettanut. Jäin miettimään erilaisia kohtaamisia ja niiden merkitystä yleisemminkin.
Menneisyydestä tutut ihmiset ja yhdessä jaetut muistot voivat auttaa meitä näkemään oman minuuden jatkuvuuden. Jotain samaa, jotain muuttuneena, jotain uutta ja jotain ehkä taakse jätettynä itsestä.
Itselle tärkeiden ihmisten kohtaamisessa me voimme parhaimmillaan levätä, sallia itsen olla juuri niin kuin on. Voiko voimaannuttavampaa kokemusta olla?
Yhtä lailla satunnaiset kohtaamiset voivat antaa pienen energiapiikin itselle. Hetken keskustelu ventovieraan kanssa bussipysäkillä toisen kysyessä neuvoa, miten pääsee johonkin tiettyyn paikkaan, voi olla iso ilo arjen keskellä. On hienoa huomata, että omilla teoilla ja sanoilla on merkitystä toiselle.
Yksittäisen tervehdyksen, hymyn ja silmiin katsomisen merkitystä ei tule väheksyä. Juuri se voi muuttaa vastaantulevan ihmisen päivän suunnan.
Kohtaamisia tapahtuu pitkin päivää, kun me avaamme silmämme näkemään, korvamme kuulemaan ja kehomme olemaan läsnä. Ehkä oleellista onkin se, mitä kohtaamisissa välittyy ja mitä me haluamme niillä välittää. Saman energian me voimme käyttää hyvään tai pahaan. Kyse ei ole taidosta, vaan halusta. Huolimatta taidoista kohdata toinen, aito halu kuunnella, arvostaa ja kunnioittaa toista sellaisena kuin hän on, välittyy kyllä.
Näin kesän jälkeen, kun syksy taas tulee, kohtaamisia tarvitaan – sekä yksittäisiä, satunnaisia että jatkuvia ja syvällisiä.