Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin onnellisuudesta. Siinä esiteltiin matemaattinen kaava, miten onnellisuus voidaan mitata. Kovin oli monimutkaista, mutta artikkelista jäi mieleeni, että onnellisuudessa oleellista ei ole niinkään se, miten asiat menevät, vaan se, että ne menevät omia odotuksia paremmin. Jos esimerkiksi odottaa, että menettää arvonnassa viisi euroa, mutta menettääkin vain kaksi, se ei tunnu niin pahalta kuin esimerkiksi se, että odottaa voittavansa viisi euroa, mutta saakin vain kaksi. Vaikka siis jälkimmäisessä voittaa kaksi euroa ja edellisessä menettää saman verran. Luulisi asian olen toisinpäin: voitto on kuitenkin voitto ja häviö on häviö. Mutta ei, odotukset ovat oleellisempia kuin todellinen tapahtuma.

Tämän perusteella voisi olettaa, että pessimistit ovat onnellisia. Hehän eivät odota juuri mitään – näin he eivät myöskään voi pettyä. Heillä oikeastaan lähes kaikki menee vähintään odotusten mukaisesti, ellei sitten reippaasti yli. Näin ajatellen negatiivisen ajattelun strategioita kannattaisi viljellä ja opettaa ainakin niille, joilla odotukset ovat kovat.

Toisaalta, jos miettii arkisia tilanteita, joissa odottaa (tai pelkää) pahinta – ja se ei tapahdukaan, sitähän on todella helpottunut olo: ”huh, selvisin”. Ehkä silloin hetken näyttää elämäkin valoisammalta ja sitä kokee itsensä onnelliseksi – tai ainakin kiitolliseksi siitä, mitä kaikkea itsellä on.

Yhtä lailla urheilussa ei ole harvinainen tarina, että liian kovat sisäiset ja/tai ulkoiset odotukset saavat aikaan epäonnistuneen suorituksen. Ja päinvastoin, urheilija, jolta ei odoteta suuria tuloksia, yllättää ja voittaa koko kilpailun.

Ei liene harvinaista sekään, että pariskunta saa lomareissulla aikaan suuren riidan vain sen takia, että toisen tai kummankaan odotukset eivät täyttyneet. Harvoin sitä ihminen kuitenkaan varsinaiseen tapahtumaan pettyy, vaan ennen kaikkea omiin odotuksiin siitä.

Onko siis onnellisuus kiinni siitä, mitä odottaa tapahtuvaksi? Jos näin olisi, kannattaisiko suhtautua tilanteisiin niin, ettei odota mitään? ”Katsotaan, mitä tulee” – periaatteella. Tai kuten lapset, ihmetellen asioita eli menemällä tilanteisiin aina avoimin mielin ja katsoen niitä aloittelijan silmin? Jolloin kaikki on yli odotusten, koska kaikki on uutta.

Vai onko niin, että onnellisuus on sidottu yksittäisiin hetkiin, joissa me lähes huomaamattamme puntaroimme mahdollisuuksiamme? Tällaisessa osin tiedostamattomassa puntaroinnissa noteeraamme ympäristön vihjeet mahdollisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta, mikä vaikuttaa omiin odotuksiin huomaamatta. Eli kun tilanne vaikuttaa huonolta, pienikin onnistuminen tuntuu suurelta. Ja se tuottaa onnen tunnetta.

Toisaalta kaikki eivät ole onnellisia, vaikka muiden mielestä heillä ei pitäisi olla mitään valitettavaa. Uskon, että odotuksilla on iso merkitys onnen hetkiin, mutta tuskin se on ainoa selittävä tekijä. Ehkä onkin niin, että meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen onnen avaimemme, emme vain tahdo aina löytää sitä.