Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen työryhmällä oli ”psykologia 2014” kongressissa työpaja liittyen seksuaalivähemmistöihin urheilussa. Sekä A-P Liukkosen että Tiia Hautalan haastatteluissa, jotka esitettiin työpajassa, nousi esille salailuun liittyvä raskaus ja toisaalta energian vapautuminen salailun päättymisen jälkeen.

Jäin miettimään salailun merkitystä ja vaikutusta ihmiseen sekä urheilussa että elämässä ylipäätään. Salailu on itse asiassa moninainen ilmiö. Se voi kohdistua vain tiettyyn asiaan tai ihmisryhmään. Esimerkiksi nuori urheilija ei kerro valmentajalle seurustelustaan, vaikka muutoin välit ovat hyvät, tai että perhe ei kerro tuttaville yhden perheen jäsenen alkoholiongelmasta. Joskus taas salaisuudesta tietävät kaikki, mutta siitä ei voi puhua yhdessä ja toisinaan ihminen kantaa yksin suurta salaisuutta, mutta pelkää ottaa sen puheeksi muille.

Salailu on kuitenkin aina raskasta. Se on kuin musta aukko, joka imee energian ympäriltään. Se saastuttaa tekemisen, olemisen ja pahimmillaan käsityksen itsestä. Salailu estää vapaan olemisen. Ihan täysillä ei voi olla oikein missään. Mitä suurempi salaisuus, sitä suurempi taakka. Psykoterapiassa käsitellään usein näitä jakamattomaksi jääneitä salaisuuksia, joita ihminen on voinut kantaa aikuisikään saakka. Osa salaisuuksista on muodostunut jakamattomien traumojen johdosta, kuten esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena. Osa salaisuuksista liittyy taas omaan identiteettiin, kuten esimerkiksi seksuaalinen suuntautuneisuus.

Urheilussa keskeistä on uskaltaa kokeilla rajoja. Rajojen kokeilu edellyttää heittäytymistä. Heittäytyminen mahdollistuu, kun ihmisellä on luottamusta. Luottamuksen taustalla on useimmiten turvallisuuden ja arvostuksen tunne. Siis tieto siitä, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Siihen yhtälöön salailu ei sovi tai ainakin se vie osan tekemisen ja heittäytymisen energiasta pois. Se on siis pois myös itse suorituksesta.

Jäin miettimään, miten paljon suomalaisessa urheilussa salailuun on tarvetta? Miten monta potentiaalista urheilijaa salailun takia menetetään? Ja kääntäen, miten rakentaa urheilusta esimerkillinen yhteiskunnan osa, jossa ihmiset saavat olla juuri niin kuin ovat ja jossa salaisuuksia ei tarvitse kantaa – ainakaan yksin. Tiedän, että ajatuksen tasolla tämä on helppoa, mutta käytännössä osin jopa valovuosien päässä – vai osaatteko kuvitella miesjääkiekkoilijaa, joka esiintyy avoimesti oman miesavopuolisonsa kanssa ilman ”negatiivista homoläppää” tai pelkoa seuraamuksista?

Uskon, että suurin osa valmentajista toivoo, että omat valmennettavat uskaltaisivat puhua asiasta kuin asiasta omalle valmentajalle. Tämä edellyttää valveutuneisuutta ja tarkkuutta myös lausutuissa sanoissa. Huomaamatta valmentaja voi tukkia suun. Läpäksi tarkoitettu sana voi satuttaa enemmän kuin oli edes ajatellut. Toisaalta ihmissuhteissa harvat asiat ovat fataalisia etteikö niihin voisi palata uudelleen. Joka päivä tarjoutuu uusi mahdollisuus rakentaa avoimuutta salailuun ohjaavan kulttuurin sijaan. Voisitko sinä ottaa koppia tästä?