Törmäsin sattumalta mielenkiintoiseen käsitteeseen kuin psykologinen pääoma. Luthansin (mm. 2007) mukaan siihen kuuluu neljä osa-aluetta: itseluottamus, sitkeys, toiveikkuus ja optimismi. Tämän pohjalta aloin miettiä pääomaa – siis omaisuutta – urheilu kontekstissa. Kun halutaan onnistua, menestyä ja voittaa, tulisiko urheilijan/joukkueen psykologinen, sosiaalinen ja fyysinen pääoma olla riittävän korkealla tasolla?
Tässä yhteydessä ajattelen psykologisen pääoman näiden Luthansin käsitteiden kautta, jotka määrittelen näin:
- Itseluottamus kuvaa ihmisen luottamusta omaan pystyvyyteen haasteellisissa tehtävissä
- Toiveikkuus kuvaa ihmisen uskoa mahdollisuuteen saavuttaa asetetut tavoitteet
- Optimismi kuvaa ihmisen myönteisiä uskomuksia itsestä
- Sitkeys kuvaa halua jatkaa ja panostaa vastoinkäymisistä huolimatta
Sosiaalinen pääoma tulee käsitteenä sosiologiasta. Tässä yhteydessä määrittelen sen tarkoittavan yhteisössä, ihmisten välisissä suhteissa olevaksi hyväksi, joka sitoo ja yhdistää kyseisen ryhmän jäsenet. Hyvä kuvastaa sosiaalista tukea, luottamusta, arvostusta ja kunnioitusta. Se voi ilmetä vertikaalisesti (esim. valmentajan ja johdon välillä tai valmentajan ja urheilijan välillä) tai horisontaalisesti (esim. urheilijoiden välillä joukkueessa).
Fyysinen pääoma kuvaa mielestäni urheilijan fyysistä kapasiteettia. Tällä tarkoitan sitä maksimaalista taitavuutta, jota lajissa tarvitaan ollakseen huipulla. Ollakseen maksimaalista taitavuuteen liittyy optimoitu nopeus ja voimankäyttö. Yksinkertaistettuna fyysinen pääoma näyttäytyy parhaiten, kun miettii lajin ydintä. Mistä lajissa on perimmiltään kysymys? Niitä asioita harjoittamalla saavuttaa myös kyseiseen lajiin fyysistä pääomaa.
Kun urheilijalla tai joukkueella on psykologinen, sosiaalinen ja fyysinen pääoma vähintään hyvällä tasolla, takaisiko se menestyksen? Eli kun urheilija/joukkue luottaa omaan pystyvyyteen, selittää onnistumiset omien taitojen, ominaisuuksien ja kykyjen kautta, on optimistinen myös vastoinkäymisten hetkinä, yksi kivijalka menestymiselle on rakennettu. Ja kun urheilija valmennuksessa kokee olevansa tärkeä, kun valmentaja kokee olevansa arvostettu ja kun urheiluyhteisössä uudet kohtaamiset yhdistävät entisestään, toinen kivijalka menestymiselle on taattu. Ja kun urheilija jokaisessa harjoituksessa ikään kuin löytää yhä uudelleen lajinsa ytimen, harjoittelee niitä asioita päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kolmas kivijalka menestymiselle on luotu.
Tarkoituksellisesti puhun kivijalasta, en kolmion eri sivuista ja niiden välisestä tasapainosta (tuostahan saisi hyvän ”menestyksen pääomakolmion”). Toki kolmella kivijalallakin pystyssä pysyy – ja tukevasti, mutta käsitteellistäessä ja pyrkiessä saamaan haltuun, on riski, että muoto ohittaa sisällön. Näin esimerkiksi näistä mainitsemistani ”pääomista” ja niiden saavuttamisesta tulee itsetarkoitus. Ne tuotteistetaan, institutionalisoidaan ja niitä pidetään ainoana väylänä onnistua. Tällöin voi menettää jotain oleellista. Ihminen muuttuu, sattumia tapahtuu, elämän kaoottisuus tuo yllätyksiä. Urheilussa esimerkiksi se, mikä toimi viime kaudella, ei välttämättä toimi enää tällä kaudella. Se, mikä tuntui hyvältä, ei tunnu enää. Se, mikä nauratti viime treeneissä, tuntuu kiusaamiselta tänään. On olemassa asioita, tekijöitä, ilmiöitä, joita ei voi omistaa, mutta joiden kanssa voi elää.
Psykologista, sosiaalista ja fyysistä pääomaa (omaisuutta) kannattaa kasvattaa. Ne varmasti auttavat huipulle pääsemiseen. Huipulla pärjätäkseen on kuitenkin osattava ottaa huomioon neljäs näkymätön kivijalka: se pääoma, jota ei omista kukaan, mutta jonka kanssa kaikki joutuvat elämään. Pääoman kasvattaminen urheilussa avittaa menestykseen, varsinkin kun huomioi sen neljännen näkymättömän – ja ajoittain jopa pyöräyttää kaiken alusta ja uusiksi.