Usein työssäni törmään siihen, miten luonnolliset psykologiset ilmiöt ja reaktiot tulevat diagnosoiduiksi ja ne medikalisoidaan (=lääketieteellistetään). Toisin sanoen niistä tehdään jollain tapaa sairauksia. Ja kun jokin on sairasta, se tulee luonnollisesti hoitaa ja pyrkiä parantamaan.
Ongelma tällaisessa luonnollisten psykologisten ilmiöiden medikalisoitumisessa on se, että ihminen alkaa vieraantua siitä, mikä on inhimillistä ihmisen elämään kuuluvaa.
Jos esimerkiksi tekee kaksitoista tuntisia työpäiviä ja vielä viikonlopusta käyttää osan työhön säännöllisesti, on varsin luonnollista, että väsyy. Kukaan ei jaksa, jos palautumista, irtipääsyä, uppoutumista johonkin muuhun ja/tai lepoa ei ole riittävästi. Näin väsymys ja siitä seuraava merkityksettömyyden puute, alentunut käsitys omasta pystyvyydestä ovat inhimillisiä seuraamuksia.
Jos esimerkiksi itselle rakas ja läheinen ihminen menehtyy yhtäkkiä, on varsin luonnollista, että sattuu ja lujaa. Ihminen kärsii. Tuskan aallot vyöryvät yli ja toimintakyky laskee. Aaltomaisina liikkeinä. Vuosi on lyhyt aika sopeutua elämään ilman itselle rakasta ihmistä. Rintaa puristava suru ja tuska palaavat aika ajoin, joskus pienempinä ja joskus suurina hyökyaaltoina. Inhimillistä.
Jos esimerkiksi työyhteisössä ilman sopimusta yksi työntekijä saa tehdä mitä haluaa ja milloin vain, on luonnollista, että se koetaan epäreiluna ja herättää vihaa. Jos tilanteeseen ei puututa ja sama meno jatkuu, epäreiluuden kokemus ja vihaisuus kasvavat. Tunteet löytävät aina reittinsä, mikä voi näkyä esimerkiksi vaikeutena toimia yhdessä ja vuorovaikutustakkuina. Varsin inhimillistä.
Kun edellä mainittuja reaktioita aletaan medikalisoida, katoaa yhteys inhimilliseen ihmisen toimintaan. Lääkitys vie oireen, mutta ei auta rakentamaan yhteyttä itseen. Vuorovaikutustakkujen avaaminen voi lisätä ymmärrystä, mutta ei tee epäreilusta toiminnasta yhtään hyväksyttävämpää.
Tunteet tuntuvat ja niiden ilmaiseminen herättää myös tunteita. Ikävät asiat ovat hankalia. Elämän ilmiöt ja niiden kanssa eläminen on joskus takkuista, sotkuista ja repaleistakin. Se, mitä siitä herää, on normaalia ja luonnollista. Ei sairaus, joka tulee hoitaa, vaan inhimillistä ihmisyyteen kuuluvaa asiaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen tarvitsisi tukea ja apua itselle vaikeissa tilanteissa. Se tarkoittaa avun luonteen ja laadun ymmärtämistä.
Kohdattavissa olevaa, vaikkakin haasteellista. Kannateltavissa, jos itselle liian vaikeaa. Läpieläen, samalla huomaten, joskus myös kasvaen ja oppien itsestä, elämän ilmiöiden suuren kirjon.