Tuomas Grönman kirjoitti erittäin mielenkiintoisen jutun Urheilu lehteen (18/30.4.2015) otsikolla ”Leijonan mieli”. Jutussa puhutaan siitä, miten kova kilpailu maajoukkueessa on, miten valmentajan suosikkiasema takaa paremmat edellytykset joukkueessa, miten tippuminen sattuu ja pahimmillaan katkeroittaa mielen ja pilaa koko loppu-uraa.

Jäin miettimään asiaa ylipäätään jääkiekossa. Missä kohtaa pudotuspeli alkaa? Onko niin, että se alkaa heti luistelukoulun jälkeen? Toki se naamioituu taitotasojen mukaisiksi järjestelmiksi. A, AA ja AAA tasoihin. Ei ole lapsen kehityksen kannalta järkevää ottaa peleissä takkiin 30-0, vaan pelata pelejä, joissa saa myös onnistumisia. Onnistumiset ruokkivat motivaatiota ja kasvattavat pystyvyydentunnetta. Pystyvyydentunne taas lisää rohkeutta ja rohkeus kehittää pelitaitoja. Eli varsin järkevä ratkaisu. Toisaalta A tasolta voi olla erittäin vaikeaa päästä enää AAA tasolle. Karrikoiden voisi sanoa, että A taso voi leimata pelaajan. Vaikka toisen joukkueen valmentaja ei olisi kertaakaan nähnyt kyseistä pelaajaa, niin hänet oletetaan A tason pelaajaksi.

Myös rajanveto siihen, kuka ylittää tason joukkueen sisällä toiseen, on veteen piirretty viiva. Sen viivan piirtää valmentaja. Joku toinen valmentaja olisi voinut rajan toisella puolilla olevan pelaajan kohdalla tehdä toisenlaisen valinnan. Pelaaja pelaisi paremmassa sarjassa ja harjoittelisi kovemmassa ryhmässä kuin nyt saa tehdä. Nämä tilanteet aiheuttavat paljon tunteita, mielipahaa, kateutta ja jopa vihaa epäoikeudenmukaiseksi koetuista kohteluista. Sitä samaa, mistä Tuomas kirjoitti maajoukkuetason pelaajan kokemuksista.

Itse asiassa onko niin, että koko jääkiekko harrastuksena, urana ja mahdollisena ammattina on jatkuvaa pudotuspelin alla olemista? Lapsena ja nuorena sitä kuvittelee, että kunhan pääsee tietylle tasolle tai tiettyyn joukkueeseen, asiat helpottuvat. Jääkiekossa kamppailu näyttäisi jatkuvat niin pitkälle kuin oma ura jatkuu. Toki on myös niitä onnekkaita, jotka ovat valmentajan suosikkeja joka vuosi, niitä ”Hannu Hanhia”, joille ikäviä kokemuksia ei tule. Muille kamppailu on jatkuvaa.

Tällaisessa toimintamaastossa tarvitaan tukevia taustarakenteita, jotta pelaajan itsekunnioitus säilyy valmentajien valinnoista huolimatta. Kun asiaa katsoo ammattijääkiekkoilijan näkökulmasta, nousee kuva varsin rankasta ja stressaavasta työmaastosta. Vai kuinka moni ajattelee töihin mennessään, että tänään on pakko näyttää parasta, muutoin voi tippua? Tosin vaikka tekisit elämäsi päivän, voit tippua silti. Eikä siinä kaikki, juuri tämä tippuminen voi olla leima otsassa koko loppu urasi.

Ja kääntäen, jääkiekko antaa mahdollisuuden harrastaa monipuolista ja yleisöystävällistä lajia. Siinä voi kehittyä pelaajana juuri niin hyväksi kuin jaksaa harjoitella. Se tarjoaa parhaimmillaan myös ammatin – jos ei pelaajana niin valmentajana. Ilolla ja intohimolla on aina kääntöpuolensa – joskus varsin raadolliset.