Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Katumusten yhteydet eheyteen ja hyvinvointiin keski-iässä” (Psykologia, 49;1, 2014). Sen mukaan yli puolet katuu jotain ja kääntäen 46 % ei kadu mitään. Katumuksessa on oleellista, että ihminen olettaisi tämän hetken olevan parempi, jos olisi tajunnut tehdä aikaisemmin jotain toisin. Se on siis epämiellyttävä tunnetila, joka kumpuaa menneisyyden tekemättömyydestä tai tehdyistä valinnoista. Kyseisen tutkimuksen mukaan keski-ikäiset (n. 50 v.) katuivat eniten opiskeluun ja koulutukseen liittyviä asioita, sitten perheeseen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita, sen sijaan parisuhteeseen tai työelämän ratkaisuja kaduttiin vähemmän.
Keski-iässä useimmat miettivät, miten elämä on mennyt, mitä voisi vielä tehdä ja mitä on tullut tehtyä. Näin aiemmat opiskeluvalinnat tai niiden puuttuminen voi ymmärrettävästi herättää katumusta. Yhtä lailla monilla lapset ovat jo sen verran isoja, että ajankäyttö lasten kanssa, kasvatukselliset arvot ja periaatteet näkyvät kylvettyinä puina tai puun versoina, jotka kasvavat jo juurtuneina ja joihin vaikuttaminen on vaikeampaa. Sen sijaan parisuhteessa on aikaa ja mahdollisuus vaikuttaa. Menneet ikävät asiat voidaan yrittää paikata tämän päivän läheisyydellä. Parisuhteessa niitä kaduttuja tekemättömiä asioita voidaan vielä tehdä yhdessä. Näin ajatellen tutkimustulos on jotenkin ymmärrettävä.
Jäin kuitenkin miettimään 46 %, jotka ei kadu mitään. Miten se on mahdollista ja mistä se kertoo?
Katumukseen liittyy useimmiten myös häpeää ja syyllisyyttä. Syyllisyys herää, jos kokee tehneensä jotain väärin ja häpeä herää, jos kokee tehneensä jotain sopimatonta - siis toimii omia moraalisia tai eettisiä periaatteita vastaan. Onko siis niin, että on olemassa ihmisryhmä, joka ei kadu, koska ei ole syytä katua? Vai onko olemassa ihmisryhmä, joka ei tajua katua, vaikka olisi syytä?
Ihminen, joka ei kadu mitään, voi pahimmillaan olla toisia ylenkatsova, ylimielinen ja itseriittoinen. Hänen mielestään hän ei ole tehnyt tai sanonut koskaan mitään sellaista, mikä herättäisi katumusta. Sellainen ihminen on helposti itsekäs pikku paskiainen, Hän voi suhtautua kaikkeen siihen, mitä suuri osa katuisi sanomalla: ”enhän olisi tässä, jos en olisi tehnyt tai sanonut juuri niitä asioita, mitä tein tai sanoin?”
Toisaalta ehkä kyseessä onkin ihmisryhmä, jotka ovat eläneet tasapainoisen, eheän ja seesteisen elämän, joten kaduttavaa ei ole. Tai ehkä kyseessä on ihmiset, jotka aidosti uskovat, että eivät olisi siinä missä ovat, ilman tehtyjä tai tekemättömiä asioita. He ovat siis tyytyväisiä tässä hetkessä itseensä ja siksi menneisyydestä ei kannata katua mitään – muutoinhan itse ei olisi se, mitä on. Tai ehkä he ovat niitä onnen pekkoja, joille elämä on suonut ja tuonut vain mukavia asioita.
Katumus liittyy etupäässä menneeseen. Elämä eletään kuitenkin tässä ja nyt. Näin ajatellen katumus voi myös opettaa: tällä hetkellä ja tällä viisaudella voi valita toisin, ettei huomenna kaduta.
Opettavaista loppuviikkoa!