Luin Henryn jäsenlehdestä ”Työn Tuuli” (1/2014) mielenkiintoisen artikkelin sisäisen motivaation johtamisesta. Siinä pohjana käytettiin Ryanin käsityksiä sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Perusideana on (ainakin oman käsitykseni mukaan) vastuun, vapauden ja nk flow kokemuksen yhdistäminen. Toisin sanoen, haluamme onnistua ja osata. Lisäksi haluamme itse päättää niin paljon kun se on mahdollista, miten toimimme. Mielellään teemme asioita, jotka ovat miellyttäviä. Näin tehtävän tekemisessä koemme nk virtaavuutta eli flow kokemusta. Jotta sisäinen motivaatio syttyy, tulee päämäärien olla selvät ja yhdessä sovitut. Jotta sisäinen motivaatio syttyy, tulee ihmisellä olla olo, että häntä ei ole pakotettu tekemään, vaan hän voi itsenäisesti päättää, mitä tekee ja miten. Jotta sisäinen motivaatio voi syttyä, ihmisellä tulee olla olo, että kehittyy, osaa ja saa aikaan. Näin syntyy intohimoa tekemiseen. Intohimo ei siis synnyt tyhjästä, vaan edellyttää syntyäkseen avoimen tilan, jossa voi tulla näkyviin ihmisen ainutlaatuiset kyvyt ja sisäiset hyvät ominaisuudet. Kun ihmisellä on olo, että hänet hyväksytään sellaisena kuin on, sisäisen motivaation perusta on rakennettu. Ryhmässä tällainen sisäinen motivoituminen voi saada aikaan niin kutsutun joukkokukoistuksen. Näin jokainen voi toteuttaa itseään, tehdä merkitykselliseksi kokemiaan asioita ja kasvaa ihmisenä.
Kauniita ja tärkeitä asioita – periaatteessa varmaan kaikki allekirjoittavat nämä. Jäin miettimään asiaa urheiluvalmennuksessa, jossa sisäinen motivaatio on huipulle pääsemisen perusta. Miten sisäistä motivaatiota syntyy? Urheilussa vallitsevan uskomusrakenteen mukaan sitä joko on tai ei ole. Mikäli ajatellaan, että sisäiseen motivaatioon voi vaikuttaa, se nostaisi uudenlaisia kysymyksiä valmennustapahtumaan. Esimerkiksi millä tavalla valmentaja sallii urheilijoiden päättävän asioista itse? Miten urheilijalle mahdollistuu itselle sopivan roolin löytyminen? Tai miten urheilijat voivat itse rakentaa merkityksellisyyden kaikelle harjoittelulle?
Valmentajia koulutetaan ja koulutuksissa mietitään paljon myös sitä, miten motivoida urheilijaa paremmin. Ikään kuin valmentaja olisi subjekti ja urheilija objekti, jota ulkoapäin motivoidaan parempiin suorituksiin. Näin siis urheilija nähdään ”objektina" sen sijaan, että nähtäisiin sitoutumisen ja motivaation syntyvät ihmisessä – asioiden keskellä, jotka ovat merkityksellisiä ja joissa voi aidosti olla oma itsensä.
Valmennustapahtumassa on aina läsnä myös vallan käyttö. Parhaimmillaan valmentaja ja urheilija voivat pohtia yhdessä, miksi jossain kohtaa harjoittelu ei maistu tai miksi joku harjoitus tuntuu ikävältä. Valmentaja kannustaa siis itsenäiseen ajatteluun ja rohkaisee tuomaan näkemyksiä esille. Näin yhdessä asioiden avaaminen luo merkityksellisyyttä, osallisuutta ja olon, että on vaikuttamassa siihen, mitä valmennuksessa itselle tapahtuu. Tällöin jokaisessa kohtaamisessa valmennusprosessi jo sinänsä luo uutta, muuttaa asioita, kehittää urheilijaa ja kehittyy itsessään. Ja päinvastoin pahimmillaan valmentaja onnistuu tukkimaan urheilijoiden suut. Toisinajattelu ei ole mahdollista, uudenlainen tapa toimia tai ajatella sivuutetaan tai sitä pidetään huonona. Itsesensuuri on suurta. Kun valmentajan mielipiteen kanssa ei voi olla eri mieltä, paine ryhmäajatteluun kasvaa. Ryhmäajattelu (nk. groupthinking) saa ryhmän tekemään huonoja päätöksiä. Tällaisessa tilanteessa myöskään uudistuminen ei ole mahdollista ja pikku hiljaa urheilijoiden sisäinen motivaatio laskee. Tämä voi pahimmillaan johtaa siihen, että urheilijat jättävät urheilun ennen aikojaan – sisäisen motivaation kohde muuttuu urheilun ulkopuolelle.
Mitä sinä valmentajana (tai työpaikallasi valtaa käyttävänä) kasvatat, sisäistä motivaatiota ja niin kutsuttua joukkokukoistusta vai yhtämielisyyden illuusiota ja itsesensuuria? Kumman tien valitset?