Ei rajoja sille, mitä naisena voi urheilussa tehdä
Helsingin Sanomissa oli juttua naispappeuden historiasta (14.5.2014). Teologian tohtori Pirkko Lehtiön sanoin: ”Vasta silloin vihkiytymisen jälkeen tuli sellainen olo, että ei ollut rajoja sille, mitä kaikkea sain seurakunnassa tehdä”. Jäin miettimään asiaa urheilukontekstissa. Monessa urheilulajissa naisten määrä valmennuksessa ja päättävissä elimissä on pieni. Naisten pieni määrä urheilussa on poikinut monia hyviä hankkeita. SUL:ssa oli muutamia vuosia sitten hanke, jonka tavoitteena oli pyrkiä lisäämään naisurheilijoiden ja – valmentajien määrää. Ja nyt esimerkiksi on menossa palloilulajien yhteinen hanke, jossa tavoitteena on pyrkiä lisäämään naisvalmentajien määrää sekä auttaa ja tukea naisia löytämään itselle sopiva rooli urheilussa.
Omassa väitöstutkimuksessani (urheiluvalmentajien työhyvinvointi Suomessa) naisten osuus valmentajista oli 23 %. Määrä on sama kuin muissa selvityksissä, joita suomalaisista valmentajista on tehty. Jäinkin pohtimaan sitä, miksi kilpa- ja huippu-urheilussa naisvalmentajien määrä on ylipäätään niin pieni. Tutustuin mielenkiintoiseen Normanin (2010) tekemään tutkimukseen, jonka mukaan naisvalmentajat kokevat olevansa aliarvostettuja ja pitivät kehittymismahdollisuuksiaan miesvalmentajia heikompina. Tämä lisäsi intoani miettiä tarkemmin, millainen työympäristö, kulttuuri ja konteksti urheilu naisille on.
Urheilussa on paljon uskomuksia, jotka voivat vaikuttaa naisten määrään: ”Urheilu on miehistä”, ”Miehet ovat parempia johtajia ja valmentajia kuin naiset” tai ”Kaikki lajit eivät sovellu naisille”. Onko niin, että urheilussa vaikuttavat uskomukset estävät naisten mukaantulon? Jos näin on, uskomusten tiedostaminen ja muuttaminen voisi auttaa asiaan.
Voidaan myös väittää, että urheilussa naiset eivät halua valta-asemaan itseään tai toisia naisia, tai naiset eivät vain usko mahdollisuuksiinsa. Naisten oma kriittisyys voi siis toimia esteenä hakeutua valmentajaksi tai valta-asemaan urheilussa. Jos näin on, naisten tulisi tukea toinen toistaan, auttaa toista hakemaan ja saamaan parempia paikkoja urheilussa.
Yhtä lailla voidaan sanoa, että yhteiskunnan rooli-odotukset estävät toimimasta urheilussa. Naisten kaksois- tai kolmoisroolitus (esim. työntekijä/valmentaja, vaimo ja äiti) tuottaa liikaa rooliristiriitaa, joten ajankäytön haasteisiin vedoten urheilu työkontekstina on liian haastava. Jos näin on, työolosuhdetekijöitä voidaan muokata ja tehdä erilaisia joustoja. Joissain seuroissa on jo tehty uudenlaista mallitusta valmennukselle. Myös omassa väitöstutkimuksessani nostin esille erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa työn ja perheen ajankäytölliseen ristiriitaan. Esimerkiksi valmennus voitaisiin rytmittää niin, että kaikkien valmentajien ei tarvitse olla aina paikalla. Näin valmentaja voisi irrottautua työstä ja viettää aikaa myös perheensä kanssa. Lisäksi urheilijoiden kausisuunnitelmassa voisi huomioida työajan paremmin.
Itse ajattelen, että naisten ja miesten välillä on eroja. Todettakoon myös, että useimmiten erot sukupuolten sisällä ovat suuremmat kuin sukupuolten välillä. Sukupuolten väliset erot eivät kuitenkaan saisi johtaa epätasa-arvoiseen tai epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja asemaan. Liikunta (jonka sisään urheilu kuuluu) ei ole sukupuoleen sidottu. Tytöt voivat pelata jääkiekkoa, tanssia balettia tai harrastaa mäkihyppyä aivan samalla tavalla kuin pojatkin. Naiset voivat valmentaa, päättää urheilussa ja olla aktiiveja toimijoita aivan kuten miehetkin. Sukupuolikysymystä ei mielestäni kannata tehdä sinne, missä sitä ei ole.
Toivon, että urheilu voisi toimia edelläkävijänä – osoittaa esimerkkiä, miten parhaat tulokset, tehokkaimmat menetelmät ja laaja-alainen menestys saavutetaan. Tähän päästään, kun asiat tehdään yhdessä, ex-urheilijat löytävät uusia rooleja urheilussa eikä kenenkään intoa, halua ja osaamista hukata.
Toivon, että naiset alkavat toteuttaa ajatusta: ”Ei rajoja sille, mitä naisena voi urheilussa tehdä”.